Päivä on ollut raskas, siihen sisältyi yksi jälkikasvun tuottama near death experience. Nyt alkaa hieman jo helpottaa ja mieli on onnellinen ja toiveikas.

Myös viikonloppu on ollut raskas. Kesäinen viikonlopunvietto perheen kanssa poissa kotoa on kuluttavaa, vaikka toisaalta rentouttavaa. Erityisen ihanaa on meri-ilmaston väsyttävä vaikutus, joka saa lapsetkin nukkumaan kellon ympäri. Sen ansiosta sain pitkään kaipaamani hiljaisen aamukahvihetken veneen kannella. Olen nauttinut kesän vihreydestä ja saariston käsittämättömistä kallioista. Outoa, vaikka vietin lapsuuteni kesät saaristossa, en silloin nähnyt kaikkea tätä hienoutta. Onneksi nyt näen.

Yksi haaveeni on oma aamuhetki. Rakastan yksinäisiä hiljaisia aamuja. Jo lapsena heräsin säädyttömän aikaisin, saadakseni oman hetken ennen muun perheen heräämistä. Nykyisin vain lapset heräävät yleensä aika pian minun jälkeeni, joten en jaksa vaivautua - pettymys on niin hirvittävä. Haluaisin käyttää hetken mielen tyhjentämiseen, tai jihin tai joogaan. Toisaalta olen nykyään aamuisin niin väsynyt. Pitäisikö minun luopua iltahetkestä puolison kanssa? Olisivatko lapset jo valmiita nukkumaan hieman pitempään? Yritän edes silloin tällöin saada oman aamuhetken, maksoi mitä maksoi. Ja yritän opetella olemaan kärsivällinen, kun lapset heräävätkin. Pääsemme ainakin ajoissa liikkeelle, ja ilta voi olla rauhallisempi.

Vein äidille jouluksi saamani kirjan The Secret. Se on todella halvasti kirjoitettu, mutta siinä on kuitenkin toimivia ajatuksia, ja luovuin kirjasta haikein mielin. Tärkein, mitä siitä opin, on kiitollisuus. Aina tilaisuuden tullen, monta kertaa päivässä, kannattaa palauttaa mieleen asiat, joista on kiitollinen. Mitä useammin niin tekee, sitä enemmän asioita, joista on kiitollinen, tulee mieleen. Tämä tuntui aluksi todella keinotekoiselta ja typerältä, mutta sen vaikutus mielialaan on mahtava. Se auttaa hymyilemään. Ja se auttaa todella olemaan onnellinen niistä asioista, joita elämässä on, siitä, kun lapsen kanssa on hyvä hetki, kun näkee kauniin puun, kun saa hetken omaa rauhaa. Ja kun kiinnittää noihin hetkiin huomiota, huomaa, kuinka paljon niitä onkaan - ja kaikki paha jää vähitellen taustalle. Siitä ei tarvitse hermostua, koska se on vain yksi osa elämää, jossa jo on niin paljon hyvää.

Puhuin puolisolle tulevaisuudestani. Tai annoin hänen puhua. Haluaisin luopua nykyisestä niin sanotusta urastani. Välttelen vain työtä. Hän oli sitä mieltä, että teen ensin väitöskirjan, ja sitten mietin asiaa. En ole koskaan halunnut tehdä väitöskirjaa. Se on erittäin alkutekijöissään. Tein jo ylemmän korkeakoulututkinnon vain, jotta saisin sen pois käsistäni, ja voisin tehdä jotain muuta. Olisin halunnut vaihtaa alaa jo heti kättelyssä, mutta mihin, en tiennyt, ja nautin yhteisöstä, johon ensimmäistä kertaa elämässäni kuuluin. En halua toista samanlaista projektia, jossa vasemmalla kädellä riivin kasaan jotain keskinkertaista. Hyvää en näillä eväillä jaksa tehdä, se ei ole minulle tärkeää. Miksi taistelisin asian kanssa, joka on vain muille tärkeää? Toisaalta, kun puoliso kuvaili minulle mahdollisuuksia, joita väitöskirja avaisi - niin, miksei sekin voisi olla työtä, josta pitäisin.

Asiassa pysyminen on ollut minulle vaikeaa niin kauan kuin muistan. Mieleni harhailee. Tahtoni harhailee. Tahdon vähän sitä ja vähän tuota ja vielä pikkuisen tuotakin. Samoin niin kauan kuin muistan, minulla on ollut selkeä käsitys millainen rationaalinen maailma on, mutta silti jokin vetää minua toiselle puolelle. Tahtoisin uskoa johonkin korkeampaan, mutta en pysty. Enkä ehkä haluakaaan, mutta sitten kuitenkin. Taidan katsoa elokuvan What the bleep do we know.