Kovin paljoa en ole nurkkien siivouksessa saanut aikaan, mutta tyhjensin pahimpia roinakasoja torstaina ennen kuin lähdimme juhannusta viettämään. Siivosin alakerran vessan ja tuulikaapin ja heitin pussillisen tavaraa roskiin (roskaa siis, hyödynnettävät vien kyllä kierrätykseen). Ja tämäkin pieni ponnistus oli vaivan arvoinen, kotiinpalatessa siisti eteinen ilahdutti merkittävästi. Riemastuin vielä iltapesulla kun otin hammasharjani kaapista, joka olikin siisti. Pienin askelin on mahdollista päästä roinista eroon - eikä askeleita saa lopettaa, sillä roinaa tulee koko ajan lisää.

Tänään huomasin, että vyötärölläni on oma elämä. Tai siis sitä peittävällä rasvakerroksella. Tämä on huolestuttavaa, sillä vaikken olekaan vahtinut syömisiäni sen kummemmin kuin ikinä, en ole koskaan TUNTENUT rasvan liikkuvan kävellessäni. Tunnen olevani taas samanlaisessa paniikissa kuin vain vähän aikaa sitten työn suhteen, joten yritän rentoutua. Myös rasva lähtee pienin askelin, eikä niitäkään askeleita saa lopettaa.

Nuo pienet askeleet, jokaisen askeleen ottamisesta sanon itselleni kiitos, ja tarkoitan sitä. Kiitoksella jaksan ottaa seuraavan askeleen. En mieti päämäärää, mietin seuraavaa askelta. Jos yksi askel jää väliin, on uusi tilaisuus heti kohta. Ja jonain päivänä nuo askeleet ovat niin itsestään selviä, etten edes osaa elää ilman niitä.

Jotenkin minun olisi myös opittava, miten viedä asiat loppuun. Kun luen mielenkiintoisen ajatuksen, haluan, että sen muisto jää minuun. En tarvitse ajatusta paperilla. Voin itse kirjoittaa jotakin ajatuksen pohjalta, ja kirjoittaminen auttaa minua prosessoimaan asiaa, mutta minun ei tarvitse säilöä kirjoja, lehtiä, kuvia.