Pohdin ihan näitä samoja asioita jo varmaan kaksikymmentä vuotta sitten. Vuosiin on mahtunut kaikenlaista, jos nyt ei mitään valtavan mullistavaakaan, mutta kuitenkin kauniita hetkiä ja onnea ja vähän sitä toistakin puolta.

Silloin nuorena tapasin erään pariskunnan, jonka kanssa ystävystyin. Monet vuodet kirjoittelin heidän kanssaan, ja olen edelleen yhteydessä. Erityisesti pariskunnan mies kirjoitti minulle viisaita kirjeitä, joista on vieläkin, kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen, paljon iloa. Etsin ne esiin. Hän oli sitä mieltä, että minun kannattaisi tähdätä kirjailijaksi. Miksi, en tiedä. Otin esiin myös hänen kirjoittamansa kirjan, jota en ole koskaan ymmärtänyt, ja vaikealta se tuntuu edelleen, mutta aion nyt lukea sen. Ja aion myös ottaa tavaksi merkitä muutamia asioita ylös päivittäin. Olen edelleen sitä mieltä, että en koskaan saa aikaan asiaa yhden kirjan edestä - johan nämä blogipostauksetkin jäävät aina hieman torsoiksi. Mutta luulen, että tärkeämpi päämäärä kuin kirja olisi juuri keskittyminen yhteen asiaan pitempään, tekstin hiominen niin, että asia on ymmärrettävissä. Tiedän, että kirjoittaminen on minulle vaikeaa, ja haluaisin jättää tekstini sellaisiksi kuin ne ovat, mutta jos harjoittelemalla saisin ääneni paremmin kuuluville - se olisi valtava askel.

Yksi tärkeä asia jonka haluan muistaa ja oppia on, että en anna kenenkään ulkopuolisen rajoittaa toiveitani. Minä saan toivoa mitä haluan. Minun ei tarvitse kahlita itseäni niihin ihmisiin, jotka elämässäni nyt ovat. He kyllä seuraavat, jos tahtovat, ja jos eivät tahdo - no, ehkä kohtaamme jälleen. Varsinkin nyt, kun lapset ovat vielä pieniä, tämä on vaikea ajatus hyväksyä, enkä tahdo rikkoa perhettämme, mutta minä saan silti toivoa ja haaveilla ja ehkä löytyy keino toteuttaa niitä rikkomatta perhettä. Jos en toivo, mitään ei tapahdu, ja jatkan elävän kuolleen elämää.